Suomalaisen yleisurheilun haasteet – miksi 13,86 paljastaa karun eron kansainväliseen tasoon
Jos haluaa ymmärtää, missä suomalainen yleisurheilu tällä hetkellä menee, kannattaa katsoa yhteen lukuun: 13,86. Se on aika, joka vaaditaan esimerkiksi naisten aitajuoksussa, jos mielii mukaan arvokisoihin. Ei finaaliin, ei mitaleille – vaan yksinkertaisesti lähtöviivalle.
Ongelma? Suomessa tuo tulos näyttää edelleen kivuliaalta rajapyykiltä. Moni meidän urheilijamme jää sen taakse, ja yhtäkkiä kaikki realisoituu: kansallinen huipputaso ei enää takaa mitään, kun astutaan kansainvälisille kentille.
Kun alkuerävaihekin on armoton
Kansainvälinen yleisurheilu on muuttunut brutaaliksi. Tokion olympialaisissa ja viime kesän Budapestin MM-kisoissa nähtiin, että rima on noussut armotta:
- Naisten pika-aidoissa 12,50–12,60 on finaalipaikan hinta.
- Vasta reilusti alle 14 sekunnin voi odottaa edes vilkaisua alkuerien suuntaan.
Suomessa juostava 13,86 saattaa hyvinkin tuoda SM-kultaa, mutta kansainvälisellä tasolla se on lähinnä pieni lupaus: “pääset mukaan – mutta siihen se jää.”
Kotimaan hidasteet
Urheiluliiton puheenjohtaja Riikka Pakarinen on sanonut sen ääneen: taso ei yksinkertaisesti riitä. Tilanne näkyy monessa lajissa. Siinä missä kansallinen voittotulos tuo juhlahetken kotikentällä, kansainvälisessä vertailussa se jää armotta liian vaisuksi.
Syitä voi listata useamman:
- Resurssit ja valmennus – Osaavia valmentajia löytyy, mutta mahdollisuus ympärivuotiseen, huippuluokan harjoitteluun ei ole arkipäivää.
- Kilpailun kovuus – Kun Suomen rajojen sisällä voitto voi tulla “vain” hyvällä, ei loistavalla tuloksella, ei kehitys pakotakaan eteenpäin.
- Nuoret lahjakkuudet – Moni väläyttää junioritasolla, mutta putoaa matkasta ennen kuin pääsee kunnolla huipulle.
Mäkihypyn varjo
Moni muistaa, mitä tapahtui mäkihypylle. Laji, joka oli Suomelle lähes kansallissymboli, hiipui kärkitasolta ja löysi itsensä taistelemasta enää olemassaolosta. Nyt osa asiantuntijoista pelkää, että yleisurheilu voi olla samassa kierteessä.
Keihäänheitto oli meille vuosikymmenet lähes taattu mitalilähde, mutta viime vuosina pudotuksia on nähty jo alkukarsinnoissa. Aitajuoksussa taas puhutaan kokonaisista sekunnin eroista maailman kärkeen. Kuulostaa pieneltä, mutta sadan metrin radalla se on valtava kuilu – kuin olisi eri planeetalta.
Miten suunnan voisi kääntää?
Mutta onko peli oikeasti menetetty? Ehkä ei. Kysymys on enemmänkin siitä, uskalletaanko rakentaa pitkäjänteisesti ja kunnianhimoisesti.
Ratkaisuksi on tarjottu:
- Panostusta valmennukseen – Lisää arvostusta, osaamista ja kansainvälisiä kontakteja.
- Parempia kovia kisoja kotiin – Tarvitaan ympäristö, jossa urheilijat joutuvat rikkomaan rajansa myös kotimaassa, eivät vasta maailmalla.
- Turvaa nuorille lahjakkuuksille – Kun elämä ei pysähdy rahaongelmiin, on helpompi lahjoittaa uralle aikansa ja energiansa.
Lopuksi
13,86. Suomessa se on yhä kova aika. Maailmalla se on vasta minimiraja, jolla ylipäätään saa jalansijaa. Ero kertoo kaiken oleellisen suomalaisen yleisurheilun nykytilasta: kansallinen taso ja kansainvälinen kärki eivät enää kulje käsikkäin.
Nyt kysymys kuuluu: haluammeko tyytyä siihen, että olemme mukana vain nimellisesti – vai pystymmekö luomaan uuden ohjelman, jolla suomalainen yleisurheilija taas kerran voisi katsoa maailman kärkeä silmiin?