Samuel Purola juoksi ennätyksensä vilppilähdön varjossa – Joensuun sääntöfarssi puhuttaa yleisurheiluväkeä

Kuvittele hetki: kesäilta Joensuun yleisurheiluareenalla, jännitys tihenee katsomossa, lähtöviivalla seisoo yksi Suomen lahjakkaimmista pikajuoksijoista, Samuel Purola. Lähtölaukaus kajahtaa, Purola sinkoaa matkaan salamannopeasti – ehkä vähän liiankin nopeasti.

Hän selviää alkueristä ja pyyhältää finaalissa kaikkien aikojensa parhaan ajan – 10,27 sekuntia 100 metrillä. Mutta sitten alkaa jälkipyykki, joka sai koko yleisurheilupiirit raapimaan päätään: kaiken mukaan Purola olisi oikeastaan pitänyt hylätä jo heti alkuerissä.

Sadasosien peliä

Kyse on reaktioajasta – siitä, kuinka nopeasti urheilija reagoi lähtölaukaukseen. Kansainvälisten sääntöjen mukaan, jos juoksija liikahtaa alle 0,100 sekunnin laukauksesta, kyseessä on vilppilähtö. Purolan reaktioaika alkuerissä oli 0,093 sekuntia. Seitsemän tuhannesosaa liian nopea.

Ja vaikka tuomaristo oli tietoinen ajasta, hänelle annettiin lupa jatkaa kilpailua. Päätös tehtiin ”protestin alaisena”, mikä tarkoittaa, että hänen kilpailemisoikeutensa arvioidaan myöhemmin tarkemmin.

Jälkipuinnissa Suomen Urheiluliiton kilpailuvaliokunta otti asiaan kantaa ja totesi: ”Purola olisi pitänyt hylätä.” Valiokunta painotti, että kyse ei ollut mielipideasiasta. Sääntöjen mukaan alle 0,100 sekunnin reaktio on vilppilähtö – piste.

“Säännöt eivät tunne käsitettä ‘vähäinen vilppilähtö’, vaan lähtö on joko hyväksytty tai ei ole”, luki valiokunnan tiukkasanainen lausunto.

Ennätystä ei viedä, mutta kritiikkiä sataa

Vaikka “reippaasti nopea startti” olisi teknisesti pitänyt mitätöidä, Purolan finaalijuoksu ja ennätys jäävät voimaan. Tulos ei katoa tilastoista, vaikka alun tulkinta ei mennytkään sääntökirjan mukaan. Ja tästä on alettu puhua laajemmin.

Moni miettii nyt, miksi säännöt ovat olemassa, jos niitä ei noudateta. Ja toisinpäin – ymmärretäänkö sääntöä oikein kentän laidalla, kun päätöksiä pitäisi tehdä sekunnin murto-osissa?

Purolan oma suhtautuminen tilanteeseen oli hillitty ja jopa filosofinen:

”Tiedän, että säännöt ovat sääntöjä. Kysyin vain, onko tässä mitään tehtävissä. Tein protestin ja sain juosta. En halua tehdä tästä suurempaa numeroa.”

Sanoistaan huolimatta Purola varmasti tiesi, että tuo finaalipaikka jäi kiistanalaiseksi – vaikka itse juoksu sinänsä olikin mestarillinen näyttö hänen kunnostaan.

Sääntöjä vai tulkintoja?

Purolan tapaus on enemmän kuin yksittäinen virhearvio. Se on esimerkki siitä, miten yksittäinen sadasosa voi haastaa koko järjestelmän luotettavuuden. Joensuun kisassa oli käytössä virallinen tekniikka, joka täyttää World Athleticsin vaatimukset. Mikään ei viitannut tekniseen vikaan. Silti tuomaristo antoi Purolan jatkaa.

Valiokunta korostaa, että säännöt eivät taivu tilanteen mukaan – vaikka kyseessä olisi kuinka tärkeä juoksija tai kuinka pieni rike. Kansainvälisellä tasolla vastaava tapaus olisi johtanut suoraan hylkäykseen. Se on kylmä tosiasia, jonka Purolakin varmasti tiedostaa.

Miten tästä eteenpäin?

Rajanveto ei ole helppoa: haluammeko urheilussa absoluuttista reiluutta – vai joskus hieman joustoa, jotta hienot hetket eivät valuisi hukkaan? Joensuussa päädyttiin jälkimmäiseen, mutta se aiheuttaa väistämättä kysymyksen: kuka päättää, milloin sääntöä sovelletaan lempeästi ja milloin jyrkästi?

Yksi asia on kuitenkin varma: Purolan juoksu oli huippu-urheilijan suoritus, jossa jokainen lihas, liike ja puristus kohti maaliviivaa teki vaikutuksen. Mutta samalla hänen tapauksensa muistuttaa siitä, että reiluus ja sääntöjen noudattaminen eivät aina kulje samaa rataa.

Tiivistettynä:

• Purolan reaktioaika alkuerissä oli 0,093 sekuntia – selvä vilppilähtö sääntöjen mukaan.
• Tuomaristo antoi hänen silti kilpailla, protestin alaisena, ja hän juoksi ennätyksensä finaalissa: 10,27 s.
• SUL:n kilpailuvaliokunta totesi jälkikäteen, että Purola olisi pitänyt hylätä heti alkuerissä.
• Tulosta ei kuitenkaan mitätöidä, ja ennätys jää voimaan.
• Tapaus herätti keskustelua siitä, kuinka tiukasti sääntöjä tulisi soveltaa kotimaisissa kisoissa.

Ja lopuksi kysymys, joka leijuu kaiken tämän yläpuolella: kuinka paljon sadasosa saa painaa urheilijan uralla?

Mitä sinä ajattelet – olisiko kilpailun pitänyt päättyä Purolan kohdalta jo alkuerissä, vai oliko oikeus, että hän sai näyttää, mihin kaikkeen pystyy?